Kesähelteellä karkotettujen saarella

Seilin saari on kaunis, kiehtova, ahdistava ja surullinen. Loistava pakopaikka kaupungista +30 asteen kesähelteellä, jos vain merellä tai saaristossa olisi edes tuulenvire.

Tutkimustoimintaan ja turismiin keskittyvät pieni saari Airistolla on kesäidyllin toteutuma pelikenttineen, vierasvenesatamineen ja laiduntavine lehmineen ja lampaineen.

Kuitenkin päärakennuksen entistetty hullujenhuoneen potilaan ”selli” sekä kirkon ”karsinat” ja hautausmaa paljastavat saaren synkemmän historian. Leprapotilaiden ja mieleltään järkkyneiden tai muuten ei niin yhteiskuntakelpoisten naisten viimeisenä tyyssijana karkotettujen saari on lähellä sivistystä mutta kuitenkin niin kaukana.

Olen vieraillut Seilissä 3-4 kertaa. Useimmiten matka on ollut kesäloman läheisyydessä työpaikan kehittämispäivä, johon on sisältynyt hieman strategiaa, jonkin verran teoriaa ja päivän päätteeksi bileet Ruttodiskossa. Virallista mutta kepeää.

Surullisten sielujen päätepiste

Saaristomeren tutkimuslaitoksen tyyssijana hyljesaari Själo-Seili on ollut keskeisessä roolissa huolestuttavien Itämeren tilaa avaavien uutisten lähteenä. Meren tilaa, luonnon monimuotoisuutta tutkivan keskuksen rooli ja tunnelma voivat ilmastokriisin vaikutuksesta muuttua jälleen historiaa mukailevaan surullisempaan suuntaan. Seilistä ei mitään hyvää.

Mutta dramaattisempia ovat olleet menneet vuosisadat, jotka eivät, ehkä yllättäen, päättyneet niin kovin kauan sitten. 1300-luvulta lähtien lepra- tai mielisairaiden karkotuspaikkana olleeseen Seiliin vastaanotti hoitoon määrättyjä naisia vuoteen 1962 saakka.

Tänä kesänä tuli kuluneeksi 50 vuotta siitä, kun Neil Armstrong ensimmäisenä ihmisenä käveli toisen planeetan, Kuun, pinnalla. Vielä tuolloin karkotus oli hyväksytty hoitokeino psyykkisesti sairaille. Humaanius taisi saavuttaa Kuun ennen suomalaista mielenterveystyötä.

Vuosisatojen aikana saarella oli kerralla 30-50 potilasta. Aikanaan hospitaali oli Suomen suurin mielisairaala. Päärakennuksessa menneisyyttä esittelevien uutisten yhteydessä joku entinen mielisairaalan työntekijä totesi, että eristyksestä huolimatta saarella eläneiden potilaiden elämä oli huomattavasti parempaa kuin mantereella. Varmasti idyllisen luonnon keskellä omissa huoneissaan asuvien tilanne oli parempi kuin perinteisissä mielisairaaloissa.

Kuitenkaan saarelle tuotujen ei odotettu paranevan, vaan eristys oli ainoa hoito. Monelle saarelle karkoitetulle naiselle sairaus tai synti saattoi olla avioton lapsi, näpistys tai vaikka lesbous. Yhteiskunnallisesti epäkelpo aines oli helppo siirtää pois silmistä ja mielestä.

Saaren idyllisyyteen on helppo ihastua upeana kesäpäivänä, mutta kunnostamattomissa mökeissä marraskuun pimeydessä ympäristö on varmasti ollut julma.

Kukin voi miettiä löytyisikö saarelle karkotuksen jälkeen itsestään oman elämänsä sankarin ja saarelta elämän ja ilon aiheita, tai lannistaisiko eristys viimeisenkin omatoimisuuden.

Auringon paahtaessa aina haluaa uskoa parhaimpaan.

Lue lisää

Matkalla kaninkoloon

Yle esitti jälleen tanskalaisohjaaja Michael Madsenin loistavan ja absurdiutta lähentelevän dokumentin Onkalo (Into the Eternity – A Film for the Future), jota Posiva rakentaa . Suomalainen ydinjätteen säilytyspaikka saa aikaan paljon enemmän huolta maan rajojen ulkopuolella. Olemmeko pinnallisia niin monin eri tavoin?

Michael Madsen
Michael Madsen

…So he bade his children to tell their children, and their children’s children too, to remember forever to consign the burial chamber to oblivion. To remember forever to forget.

Visuaalisesti näyttävässä dokumentissa Michael Madsen käsittelee ydinjätteen säilytyspaikan rakentamisen epävarmoja tekijöitä, kuten myös teologien ja insinöörien näkemyksiä, miten tulevaisuudessa maan asukkaita varoitetaan Onkalon vaaroista.

Salainen kammio peruskallion uumenissa

Dokumentin mukaan maailmassa on jo 250 000 tonnia ydinjätettä vesialtaissa maanpinnalla. Ydinjätteen puoliintumisaika on 100 000 vuotta, joten pohjoismainen peruskallio olisi turvallinen ratkaisu jätteen säilyttämiseen Eurajoella. Itse kallio on jo 1,8 miljoonaa vuotta vanha.

Onkalo vuonna 2100
Onkalo vuonna 2100

2100-luvulla suljettava kammio pitää säilyä suljettuna pitkälle tulevaisuuteen. Tuntuu käsittämättömältä, miten ihmisuskoisia asiaa pohtivat tutkijat ja asiantuntijat ovat. Ihmiselo on niin kovin lyhyt Telluksen matkalla, kuten esimerkiksi tähtitieteilijä Esko Valtaoja meitä jatkuvasti muistuttaa.

100 000 vuotta menneeseen kurkistettaessa nykyihminen lähti Afrikasta valloittamaan maailmaa. Vaikka laji on säilynyt samana, tulkinta- ja viestinvälitysongelmat olisivat selkeitä postmodernin ja paleoliittisen kauden ihmisen välillä.

Lisäksi olisiko tuolloin voitu mitenkään ennustaa, että ihminen on vallitseva laji tuhansien vuosien kuluttua? Miksi olisimme sitä tulevaisuudessa?

Silti dokumentin aikana Onkalon tuhoa aiheuttavan sisällön varoituksia pohtiville ihmisille ikoniset merkit ja tulevien homo sapiensien tulkinnat tuntuvat olevan ainoa ajatusmalli. Huolimatta siitä, että ennusteiden mukaan 60 000 vuoden kuluttua jääkausi peittää jälleen Pohjolan.

Emmehän tunne menneitä kieliäkään vielä kattavasti, vaikka kyse on vain muutamista tuhansista vuosista. Yhtenä vaaran ilmoittajana on pohdittu Edvard Munchin Huuto-teosta. Tai pitäisikö kenties asiasta vaieta kokonaan? Voiko ihmisiin luottaa?

Onkalon pitää kestää kymmenen kertaa pitempään kuin yksikään ihmiskäsin tehty rakennelma toistaiseksi. Ohjaaja Michael Madsen kysyykin jo dokumentin alussa osuvasti, mitä se kertoo ihmiskunnasta, jos kestävin jälki tulevaisuuteen on ydinjätteen hauta.

Lue lisää