Luontokuvien äärellä

Olin lauantaina 22.10. ensimmäistä kertaa Suomen luontokuva –gaalassa, joka tänä vuonna järjestettiin jälleen Logomossa. Mielenkiintoisinta finalistikuvien lisäksi olivat ulkomaalaisvierailijoiden, Tom Svenssonin ja Roy Mangersnesin, kertomukset.

Suomalainen luontokuvaus, ainakin määrällisesti, taitaa olla maailman huippua. Tämän osoittaa muun muassa Ylen uutislähetysten yhteydessä esiteltävät ikuistukset luonnosta.

Logomo täyttyi luonnosta 22.10.2016
Logomo täyttyi luonto- ja kameraintoilijoista lauantaina 22.10.2016.

Itse kuulun kategoriaan ”sattuma korjaa satoa” eli hieman katukuvauksen tapaan päädyn paikalle ja toivon jotain tapahtuvan. Myös asenne on samaa luokkaa: yleiset ilmiöt ovat upeita, mutta lajituntemukseen/-tunnistukseen ei ole ollut syvällistä intohimoa.

Lisäksi huomasin gaalassa sekä myöhemmin nettikeskusteluissa, että visuaalinen makuni poikkeaa tuomariston arvostamasta. Tämä varmasti kertoo eniten omasta osaamistasostani kuin ainutlaatuisesta näkökulmasta. Vuoden luontokuvissa useimmissa kategorioissa suosikkini ja wau-tuntemuksen tuoneet saivat jäsenistön kunniamaininnan. Tiedä sitten, miten vahvasti finaalin ulkopuolelle jääneet olisivat vaikuttaneet.

Minut yllätti myös luontokuvissa käytetty tai niiden toteutumista avittaneet manipuloinnit esimerkiksi ruoalla houkutteleminen. Muistelen vuosien takaa manipulointikeskustelun nousseen jopa valtamedian palstoille, mutta olin olettanut ohjeistuksen kiristyneen.

Pääasiassa seuraan kuvajournalismia, jonka keskusteluissa kuvien sekä tekniseen että sisällölliseen manipulointiin suhtautuminen on aika jyrkkää. Siksi hyvin salliva mutta onneksi avoimesti mainittu manipulointi tuntuu vieraalta.

En tiedä onko kyse vain suomalaisesta ilmiöstä, mutta ainakaan Tom Svensson tai Roy Mangersnes eivät antaneet mitenkään ymmärtää, lavastuksen roolia.

Onnea kuitenkin voittajille. Kaikkinensa otokset ovat upeita ikuistuksia toistaiseksi monimuotoisesta luonnostamme.

Vaaleita ja valkeita karhuja

Suomen luontokuvat –gaalassa vierailevina tähdet tulivat niin Canon- kuin Nikon-koulukunnista. Canon-lähettiläs Tom Svensson esitteli Brittiläisen Kolumbian sademetsissä elävän Kermodeskarhun elämää.

Kermodeskarhu ja Tom Svensson
Kermodeskarhu Brittiläisen Kolumbian sademetsässä punapaitaisen Tom Svenssonin ikuistamana.

Luontovalokuvaajan aktivisti- ja kouluttajarooli kiteytyvät erinomaisesti Svenssonissa, joka on ollut mukana vastustamassa öljyputken rakentamista alueelle. Kanadan uuden hallituksen peruttua öljyputkiaikeet, 50 000 gallonan diesel-öljyä kuljettava tankkeri kuitenkin upposi herkällä alueella lokakuun puolivälissä, eikä intiaanien alueiden tuhoista ole vielä mitään tietoa.

Lisäksi hän on luentomatkoillaan ja kuvillaan oikonut kiinalaisten oletuksia, että norsut vain pudottavat syöksyhampaansa hirvensarvien tapaan.

Vastaavasti Nikon-leiriin kuuluva Roy Mangersnes on hurahtanut Huippuvuorten ainutlaatuiseen luontoon ja erityisesti naalin ja jääkarhun elämiin. Pohjoisessa erityisesti ilmastonmuutos näkyy vahvana, ja laihat jääkarhut sekä karhun syömän karhun jäännökset yhä yleisempi näky.

Roy Mangersnes kuvailee ensimmäistä kohtaamistaan jääkarhun kanssa.
Roy Mangersnes kuvaili ensimmäistä kohtaamistaan jääkarhun kanssa.

Maailman onnellisimman jääkarhun ikuistanut Mangersnes oli jo kirjoittamassa päähenkilöstään artikkelia, kun hän sai tiedon, että varustautumaton, väärällä reitillä ollut turistiseurue oli saanut aikaan kyseisen karhun tapon.

Luomakunnan kruunu on siis kaikille vaaraksi niin lyhyellä kuin pitemmällä tähtäimellä. Tästä johtuen suomalaiskuvaajien manipulointi esimerkiksi ruokinnalla tuntuu vastuuttomalta: ihmisiin tottuva tulee lähemmäs asutusta, jolloin taas hermoheikot alkavat pelätä ja liipasinsormi herkistyy.

Onneksi kuitenkin Logomossa luonto oli turvassa ja ikuistukset seinillä osoittivat ekosysteemin upeuden.

Lisätiedot

Mainokset

Matkalla kaninkoloon

Yle esitti jälleen tanskalaisohjaaja Michael Madsenin loistavan ja absurdiutta lähentelevän dokumentin Onkalo (Into the Eternity – A Film for the Future), jota Posiva rakentaa . Suomalainen ydinjätteen säilytyspaikka saa aikaan paljon enemmän huolta maan rajojen ulkopuolella. Olemmeko pinnallisia niin monin eri tavoin?

Michael Madsen
Michael Madsen

…So he bade his children to tell their children, and their children’s children too, to remember forever to consign the burial chamber to oblivion. To remember forever to forget.

Visuaalisesti näyttävässä dokumentissa Michael Madsen käsittelee ydinjätteen säilytyspaikan rakentamisen epävarmoja tekijöitä, kuten myös teologien ja insinöörien näkemyksiä, miten tulevaisuudessa maan asukkaita varoitetaan Onkalon vaaroista.

Salainen kammio peruskallion uumenissa

Dokumentin mukaan maailmassa on jo 250 000 tonnia ydinjätettä vesialtaissa maanpinnalla. Ydinjätteen puoliintumisaika on 100 000 vuotta, joten pohjoismainen peruskallio olisi turvallinen ratkaisu jätteen säilyttämiseen Eurajoella. Itse kallio on jo 1,8 miljoonaa vuotta vanha.

Onkalo vuonna 2100
Onkalo vuonna 2100

2100-luvulla suljettava kammio pitää säilyä suljettuna pitkälle tulevaisuuteen. Tuntuu käsittämättömältä, miten ihmisuskoisia asiaa pohtivat tutkijat ja asiantuntijat ovat. Ihmiselo on niin kovin lyhyt Telluksen matkalla, kuten esimerkiksi tähtitieteilijä Esko Valtaoja meitä jatkuvasti muistuttaa.

100 000 vuotta menneeseen kurkistettaessa nykyihminen lähti Afrikasta valloittamaan maailmaa. Vaikka laji on säilynyt samana, tulkinta- ja viestinvälitysongelmat olisivat selkeitä postmodernin ja paleoliittisen kauden ihmisen välillä.

Lisäksi olisiko tuolloin voitu mitenkään ennustaa, että ihminen on vallitseva laji tuhansien vuosien kuluttua? Miksi olisimme sitä tulevaisuudessa?

Silti dokumentin aikana Onkalon tuhoa aiheuttavan sisällön varoituksia pohtiville ihmisille ikoniset merkit ja tulevien homo sapiensien tulkinnat tuntuvat olevan ainoa ajatusmalli. Huolimatta siitä, että ennusteiden mukaan 60 000 vuoden kuluttua jääkausi peittää jälleen Pohjolan.

Emmehän tunne menneitä kieliäkään vielä kattavasti, vaikka kyse on vain muutamista tuhansista vuosista. Yhtenä vaaran ilmoittajana on pohdittu Edvard Munchin Huuto-teosta. Tai pitäisikö kenties asiasta vaieta kokonaan? Voiko ihmisiin luottaa?

Onkalon pitää kestää kymmenen kertaa pitempään kuin yksikään ihmiskäsin tehty rakennelma toistaiseksi. Ohjaaja Michael Madsen kysyykin jo dokumentin alussa osuvasti, mitä se kertoo ihmiskunnasta, jos kestävin jälki tulevaisuuteen on ydinjätteen hauta.

Lue lisää

Kasvien lumoissa

Vierailin pitkästä aikaa Turun kasvitieteellisessä puutarhassa. Inspiraatio matkaan tuli, kun kollegat keskustelivat lounaalla lapsuuden ulkomaan matkoista.

Puutarha siirrettiin vuonna 1956 Ruissalon tammipuiden keskelle ja nykyään noin 5 000 lajiketta tarjoavat sekä suurelle yleisölle että tutkijoille elämyksiä.

Lapsuuden kesäni kuluivat pääasiassa maalla, joten kokemukset vieraista elämyksistä olivat vähäisiä, mutta kasvitieteellinen puutarha tarjosi eksoottisen annoksen keskustan käärmetalon lisäksi. Muistot jättilumpeista on myös aikanaan ikuistettu valokuviksi ensimmäisellä lahjaksi saamallani pokkarilla.

Ulkopuutarha on vielä kaukana kesäloistostaan vapun aikaan, mutta tunnelma kasvihuoneissa oli muistojen kaltainen. Tosin vuosikymmeniä sitten kanarialinnut eivät tainneet olla pienessä häkissä vaan vapaana puiden latvoilla, ja ainakin nyt punatäpläkilpikonnan kohtalo tuntui enemmänkin surulliselta kuin kiehtovalta.

Nykyään keskiaikaiselta tuntuvaa eläinten vangitsemista lukuun ottamatta kasvit ja puutarha tarjosivat loistoaan ja hetkittäiset kosteutuskuurot antoivat maistiaisia sademetsästä.

Jättiläislumpeetkin olivat edelleen mahtavia mutteivät kuitenkaan ihan niin kantavia kuin pienenä haaveilin.